torstai 16. tammikuuta 2014
Työsoppareissa olen saanut itse erilaisia ammattinimikkeitä, viimeksi titteli vaihtui vuodenvaihteessa. LinkedIn oli ainut paikka, jonne sen laitoin. Esimerkiksi sähköpostin allekirjoituksessa pidän pelkät yhteystiedot. Silmäilin juuri erästä viestittelyäni keikkatyön tilaajan kanssa. Toivoin erikseen, että älä laita mitään titteliä.
Netissä on havaittavissa kahtalaista linjaa: on eksoottisia titteleitä, itse luotuja tai muiden tarjoamia ja sitten päin vastaista, tittömiä, pelkällä nimellä esiintyviä.
Asema, koulutus tai muu muodollinen ei enää kaikissa ammateissa kovin vahvasti määrittele sitä, millä ammatillisella nimikkeellä ihmistä pitäisi kutsua. Osa nykymaailman titteleistä on ulkopuolisille täysin käsittämättömiä.
Toki on olemassa edelleen selkeitä työnimiä, koulutukseen perustuvia ammattinimikkeitä ja myönnettyjä arvonimiä. Niiden rinnalla kuitenkin rehottaa nimikkeettömyys, tilannesidonnaiset tittelit tai tittelilistat.
Kuten Hintikka velmusti totesi:
"Ammattien kautta ajattelu on syvällä länsimaisessa yhteiskunnassa rakenteita myöten, alkaen ammattiyhdistysliikkeestä toimialajaotteluineen. Kernaasti littyisin liittoon. Mutten ole vielä löytänyt ammattikiltaani tutkija-konsultti-käytettävyyssuunnittelija-futuristi-tietokirjailija-ennakoija-kolumnisti-kouluttaja-verkostoanalyytikko-säveltäjä-journalistina."Titteli, ammatti tai arvo kiinnittyy osaksi ihmisen minäkuvaa ja se on kiinteässä yhteydessä ammatti-identiteettiin. Se voi olla tietyissä yhteisöissä myös määrittämässä asemaa sosiaalisessa hierarkiassa tai vallankäytössä.
Yhä useammin ammatillinen pätevyys osoitetaan ja samalla ansaitaan jatkuvalla näytöllä. Kymmenen vuotta sitten hankittu tutkinto ei takaa tämän päivän asiantuntemusta.
Suuri osa meistä läsnätyön tekijöistä tekee moniulotteista työtä, jossa nettiverkostot muodostavat merkittävän osan työkavereita. Työkaverit kulkevat taskussa, eivätkä ole keskenään saman organisaation palkkalistoilla. Titteleillä ei ole väliä, näytöllä sen sijaan on.
Jatkuvaan oman osaamisen näyttöön on yhdistetty tietoverkoissa toimijoiden kohdalla nettimaine ja nopeasti puhe kääntyy myös maineenhallintaan ja itsensä brändäämiseen. Tämä alue onkin äärimmäisen mielenkiintoinen.
Miten paljon voin ansaita luottamusta ja millä keinoilla? Itse itsensä markkinointi ja oman guruutensa kailottaminen some-megafonilla lyö äkkiä vastaan. Esillä on hyvä olla, reippaalla mielellä, mutta mitä enemmän minä-minä vilahtelee viestinnässä me-meidän sijaan, sitä ohuemmaksi jää käy.
Miellän nettimaineen uskottavuuden olevan jotain samantapaista kuin se, miten maalaiskylässä ansaitaan kyläläisten arvostus. Hyvä metsästäjä on se, joka saa saalista ja jakaa sitä, siirtää osaamistaan yhteisössä ja organisoi taidollaan yhteisiä metsästysreissuja. Hyvä ja arvostettu metsästäjä voi olla myös entinen eränkävijä, joka nyt vaivaisuuttaan enää istuu erätulilla kertomassa huikeita tarinoita menneiltä ajoilta. Hyvä metsästäjä ei sen sijaan ole se, joka rehvastelee omilla saavutuksillaan.
Tiettyä nöyryyttä ja yhteisölle jakamista, yhteisön menestyksestä huolehtimista kaivataan. Toisaalta tekonöyryys vie yhtä ohuelle jäälle kuin itsensä ylistäminen. Tasapainoa ei ole helppo löytää, varsinkin, kun suuri osa sosiaalisen median maisemista on lähtökohtaisesti luotu amerikkalaisen individualistisen arvomaailman ja kilpailukulttuurin perustalle.
Entä se tittelittömyys? Voihan sekin olla ylimielisyyden merkki, ettekö te minua tunne! My name is Bond, James Bond.
