Läsnätyön kehittäminen

Arto Pesolaa haastateltiin jokunen viikko sitten monilla kanavilla ja miehellä oli totta vieköön tärkeää sanottavaa. Haastattelut putkahtivat hänen tuoreen kirjansa Luomuliikunnan vallankumous vuoksi. Pesola valmistelee myös liikuntafysiologian väitöskirjaa. Aihe on kaikille tietotyön tekijöille polttava: istuminen. Pesola tutkii istumisen vähentämisen tuomia terveysvaikutuksia.

Istua voi monella tavalla: asento on tärkeä, takapuolen alla voi olla ilmatyyny (en tiedä sen vekottimen oikeaa nimeä), istuimen laatu voi vaikuttaa (itse istun ihan tavallisella tuolilla eikä mikään paikka jumitu). Tärkeää on nousta välillä, vaan kuinka moni flow-tilaan vaipuva tietotyöläinen tunnistaakaan tilanteen: tunti toisensa jälkeen hujahtaa hetkessä.

Olen itse hankkinut pieniä kuntoiluvälineitä työpisteen läheisyyteen. Ne todella toimivat. Minkä tahansa marketin urheiluosastolta näitä saa pikkurahalla. Mikä parasta, ovat myös lasten rakastamia puuhavehkeitä.

Tässä kirjoitan tätä blogimerkintää.

Kun tämä istumisasia tulee tietoisuuteen, huomaa äkkiä omat huonot tottumuksensa. Pesonen korostaa sitä, että loppujen lopuksi se, mitä teemme enimmän osan aikaa vaikuttaa todella paljon. Vaikka ihminen kävisi salilla ja treeneissä ihan kohtuullisesti, useamman kerran viikossa, vaikutukset vähän kuin neutraloituvat, jos arkiliikunta puuttuu, työ ja loppu vapaa-aika kuluu paikoillaan.

Keskustelun ja tiedostamisen innoittamana hankin laatikoston, jonka taso sopii hyvin tietokoneella seisten työskentelyyn. Olen aloittanut sekä eilen että tänään työpäivän seisten ja aika menee siivillä. Seisomista ei huomaa sen enempää kuin istumista. Seisominen on vain paljon parempi koko kropalle. Käytän myös tasapainolautaa, joka sopii todella hyvin seisten työskentelyyn.

Ota tavaksi liikkua enemmän. Mobiiliteknologia auttaa. Kuten kuvasta näkyy, minulla on langan päässä tietokone, lankoja olen viritellyt useaan paikkaan. Langattomuus on jees, mutta säteilyvaikutuksista ollaan edelleen kovin ristiriitaista mieltä. Siinäkin suhteessa voi tehdä pieniä arjen tekoja.

Jokainen löytää henkilökohtaiset avaimensa fyysiseen työterveyteen. Suosittelen ideointia ja kokeilua. Ja erityisesti, kaikkihan tämän tietävät: aivot toimivat paremmin, kun liikkuu. Läsnätyöntekijä saa laskea työajaksi myös sen, kun menee ulos kävelemään ja suunnittelemaan työtehtäviään. Työ nopeutuu. Läsnätyöhön tuodaan helposti toimistotyön huonot työkulttuurit. Oikea tehokas työntekijä istuu paikoillaan hänelle määrätyn työpöydän ääressä ja liikkuu vain luvallisialla asioilla eikä tietenkään ota nokosia keskellä päivää, laiska.

Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen olivat 22.1.2014 haastateltavina YLE Puheen iltapäivässä, aiheena innostaminen. Syynä se, että heiltä on juuri tullut kirja Innostus – myötämanipuloinnin aakkoset. Miehet sanailevat aiheesta mainiosti, ymmärtäen ihmisten erilaisuuden. Ohjelman voi ladata omaan käyttöön tietokoneelle (mobiililaitteeseen) mp3-muodossa.

Innostuminen ja innostaminen ei ole tämän ajan valtavirtaa. Uutiset tulvivat onnettomuuksia ja uhkakuvia. Toisaalta vaikeat paikat johtavat myös uutta toiminnallisuutta. Sosiaaliset suhteet, kuunteleva keskustelu, kehollisuuden ja tunteiden huomioiminen ovat tärkeitä. Pitää kyetä toimimaan elämän kriiseissä, koska niitä tulee joka tapauksessa vastaan elämässä. Tie eteenpäin voi löytyä.

Ihminen voi herkästi elää sitten-kun -maailmassa. Tämä hetki voi avautua ja rikastaa elämää. Tietoituustaito (mindfulness) ei ole mitään sen kummempaa kuin pysähtyä hetkeen, aistien avaamisella. Pieniä asioita pitkin päivää. Arvokasta on myös muistaa ja katsoa eteenpäin.

Ihmisen aivot tarvitsevat levon, kognitiivisten kykyjen ja sosiaalisuuden voimaksi innostusta. Myönteisyys lataa ihmistä ja vähentää stressiä. Innostusta ei voi suorittaa, ei mitata eikä siitä voi muodostaa kehityskeskusteluun saavutettavaa tavoitetta.

Miesten vinkit: Anna itsellesi ja toiselle lupa innostua! Syntymäinnostuneet voivat miettiä, miten tukevat innostavaa toimintakulttuuria.

Mitäs me läsnätyöläiset: Millaisilla keinoilla voisimme toteuttaa innostavaa kulttuuria? Millaisia kohtaamisen hetkiä arjessa voisi olla? Muistatko aina mainita huomanneesi toisen hyvin tekemät asiat? Se toinen ei ole itsestään selvyys, vaan ainutlaatuinen ihminen. Muistatko palkita itsesi pienistä onnistumisista? Innostus tarttuu, kun se on mukavaa laatua. Yli äyräiden pursuava innostus on usein kuuroutta muille, tilannetajuttomuutta, jopa itsekeskeisyyttä. Hyvä innostus poimii arjen harmaasta hyvät jutut esiin ja rakentaa niistä, huumorin hipaisua mukanaan.

Mitä laitetaan käyntikorttiin? Kari A. Hintikka kirjoittaa oivallisesti nykymaailman ja tulevaisuuden ammateista Suomen Kuvalehden Kohinaa-blogissa 14.1.14.

Työsoppareissa olen saanut itse erilaisia ammattinimikkeitä, viimeksi titteli vaihtui vuodenvaihteessa. LinkedIn oli ainut paikka, jonne sen laitoin. Esimerkiksi sähköpostin allekirjoituksessa pidän pelkät yhteystiedot. Silmäilin juuri erästä viestittelyäni keikkatyön tilaajan kanssa. Toivoin erikseen, että älä laita mitään titteliä.

Netissä on havaittavissa kahtalaista linjaa: on eksoottisia titteleitä, itse luotuja tai muiden tarjoamia ja sitten päin vastaista, tittömiä, pelkällä nimellä esiintyviä.

Asema, koulutus tai muu muodollinen ei enää kaikissa ammateissa kovin vahvasti määrittele sitä, millä ammatillisella nimikkeellä ihmistä pitäisi kutsua. Osa nykymaailman titteleistä on ulkopuolisille täysin käsittämättömiä.

Toki on olemassa edelleen selkeitä työnimiä, koulutukseen perustuvia ammattinimikkeitä ja myönnettyjä arvonimiä. Niiden rinnalla kuitenkin rehottaa nimikkeettömyys, tilannesidonnaiset tittelit tai tittelilistat.

Kuten Hintikka velmusti totesi:

"Ammattien kautta ajattelu on syvällä länsimaisessa yhteiskunnassa rakenteita myöten, alkaen ammattiyhdistysliikkeestä toimialajaotteluineen. Kernaasti littyisin liittoon. Mutten ole vielä löytänyt ammattikiltaani tutkija-konsultti-käytettävyyssuunnittelija-futuristi-tietokirjailija-ennakoija-kolumnisti-kouluttaja-verkostoanalyytikko-säveltäjä-journalistina." 

Titteli, ammatti tai arvo kiinnittyy osaksi ihmisen minäkuvaa ja se on kiinteässä yhteydessä ammatti-identiteettiin. Se voi olla tietyissä yhteisöissä myös määrittämässä asemaa sosiaalisessa hierarkiassa tai vallankäytössä.

Yhä useammin ammatillinen pätevyys osoitetaan ja samalla ansaitaan jatkuvalla näytöllä. Kymmenen vuotta sitten hankittu tutkinto ei takaa tämän päivän asiantuntemusta.

Suuri osa meistä läsnätyön tekijöistä tekee moniulotteista työtä, jossa nettiverkostot muodostavat merkittävän osan työkavereita. Työkaverit kulkevat taskussa, eivätkä ole keskenään saman organisaation palkkalistoilla. Titteleillä ei ole väliä, näytöllä sen sijaan on.

Jatkuvaan oman osaamisen näyttöön on yhdistetty tietoverkoissa toimijoiden kohdalla nettimaine ja nopeasti puhe kääntyy myös maineenhallintaan ja itsensä brändäämiseen. Tämä alue onkin äärimmäisen mielenkiintoinen.

Miten paljon voin ansaita luottamusta ja millä keinoilla? Itse itsensä markkinointi ja oman guruutensa kailottaminen some-megafonilla lyö äkkiä vastaan. Esillä on hyvä olla, reippaalla mielellä, mutta mitä enemmän minä-minä vilahtelee viestinnässä me-meidän sijaan, sitä ohuemmaksi jää käy.

Miellän nettimaineen uskottavuuden olevan jotain samantapaista kuin se, miten maalaiskylässä ansaitaan kyläläisten arvostus. Hyvä metsästäjä on se, joka saa saalista ja jakaa sitä, siirtää osaamistaan yhteisössä ja organisoi taidollaan yhteisiä metsästysreissuja. Hyvä ja arvostettu metsästäjä voi olla myös entinen eränkävijä, joka nyt vaivaisuuttaan enää istuu erätulilla kertomassa huikeita tarinoita menneiltä ajoilta. Hyvä metsästäjä ei sen sijaan ole se, joka rehvastelee omilla saavutuksillaan.

Tiettyä nöyryyttä ja yhteisölle jakamista, yhteisön menestyksestä huolehtimista kaivataan. Toisaalta tekonöyryys vie yhtä ohuelle jäälle kuin itsensä ylistäminen. Tasapainoa ei ole helppo löytää, varsinkin, kun suuri osa sosiaalisen median maisemista on lähtökohtaisesti luotu amerikkalaisen individualistisen arvomaailman ja kilpailukulttuurin perustalle.

Entä se tittelittömyys? Voihan sekin olla ylimielisyyden merkki, ettekö te minua tunne! My name is Bond, James Bond.

Kun työ avautuu mobiililaitteella ja tietokoneella, työmatka ei ruhoa rasita. En ole ainut, joka on humpsahtanut työn imuun aamu aamun jälkeen.

Kun aloitin yliopisto-opinnot, olin maanviljelijä. Asuin 60 kilometrin päässä kaikista kaupungeista, joissa saattoi opiskella avoimessa yliopistossa ja 180 kilometrin päässä kotiyliopistostani Helsingissä. Oli työn lisäksi pieniä lapsia. En vain voinut lähteä totaaliseksi lähiopiskelijaksi. Tuli kokeiltua ja koettua monenlaista etäältä opiskelemista.

Tämän bloggauksen otsikko on Irene Heinin ja Riitta Larnan 1992 toimittaman monimuoto-opetuksen kurssikirjan nimi. Se kirja kuului opintoihini aikuiskasvatustieteessä. Otsikko sopii hyvin tähän päivään 100 % etätyön kanssa. Ei se minun kokemuksenani ole etää, vaan lähiä. Vaikka teen yksin, teen koko ajan yhdessä työkavereitten kanssa.

Viime viikolla kokoonnuimme Messilässä työporukoillamme kehittämään. Se, mitä nimitän työporukaksemme, hieman vaihtui vuoden vaihtuessa. Me sisältää nyt aiempaa laajemmin eOppimiskeskuksen lisäksi Otavan Opiston, vaikka onhan se aiemminkin läheinen instanssi ollut.

eOppimiskeskuksen kaikki työntekijät tekevät etätöitä, osa enemmän, osa vähemmän. Otavan Opistossa on myös aikamoinen joukko kokonaan tai osittain verkon kautta töissä.

Ideoimme kehittämispäivillä, että jotain sisällöllisesti yhteistä ja merkityksellistä pitäisi löytää meille opistolta etäällä toimiville. Jotain, joka toisi meitä mielekkäästi yhteen ja jotain, joka myös edistäisi kaikkien omaa työtä. Yhteiseksi nimittäjäksi löysimme tietotyön, informaatiotulvan ja kiireen aikakauden tärkeän oppimistavoitteen: Kuinka tekisin työni paremmin?

Laitamme käyntiin päivittäistyönteon kohtaamispaikan verkkoon (lörpöttely- ja huhuilutyyppinen). eOppimiskeskuksen työporukan kanssa olemme olleet hyvin tyytyväisiä Skypeen. Sinne perustetun ryhmä-chatin kautta tervehdimme, jaamme töitä, kysymme apua, vinkkailemme ja muistutamme toisiamme.

Tuollaiseen kohtaamispaikkaan syntyy tietty tunnelma. Vaikka juttuvirtaa voi olla paljon, se on nopeasti silmäilty eikä kuormita. Jos jollakin on oikein erikoisen tärkeää asiaa juuri minulle, hän ottaa yksityisesti yhteyttä. Ryhmältä kysyminen on edullista työnteon kannalta: kun laitan pulmani työporukan Skypeen, se, joka ennättää, vastaa ja kaikki näkevät, että vastaus löytyi.

Jutteluvirran lisäksi on hyvä olla löytöjen varastoinnin paikkoja ja jotain, jossa voi pidemmässä keskusteluketjussa kommentoida, pohdiskella, kehitellä. Tarvitaan myös verkkotapaamisia johonkin tiettyyn tahtiin ja verkkotapaamisiin liittyviä käytänteitä. Kaikki yhteinen pitää olla riittävän rentoa, huoletonta ja kevyttä, mutta kuitenkin samalla riittävän merkityksellistä ja omaan työhön liittyvää, jotta osallistuminen motivoi ja innostaa. Joudutaan varmasti kokeilemaan ja etsimään. Kehnompikin yhteystapa toimii, jos ihmiset innostuvat sitä käyttämään.

Päätimme puhua läsnätyöstä. Termin on lanseerannut Microsoft ja ajatuksena on, että läsnätyö kuvaa paremmin sitä työnteon tapaa, josta on käytetty nimitystä etätyö.

Tähän blogiin kirjoittelemme omien kokemustemme ja oivallustemme tuloksia. Miten tekisin ja tekisimme työmme huomenna paremmin ja samalla hauskemmin?

Muutama hyvä bloggaus tms. läsnätyöstä:

• Sulava-blogi 24.5.2012, Aki Antman: Mitä se etätyö / läsnätyö oikeasti on?
• Ensimmäiset 100 päivää läsnätyötä, 2012 Microsoftin työntekijät bloggaavat kokemuksistaan.
• Kollega.fi -verkkolehti 6.3.13, Sami Kelhä: Läsnätyö tuo joustavuutta työeämään
• Inno-W blogi 13.3.13, Kari Niinimäki: Etätyö vai läsnätyö?